Selvityksen tavoitteena oli saada käsitys suomalaisen lastensuojelun sijaishuollossa tapahtuneista kaltoinkohtelusta ja väkivallasta ensimmäisen lastensuojelulain aikana (1937–1983). Tavoitteena oli 1) tuottaa tietoa kaltoinkohtelusta ja väkivallasta, niiden luonteesta ja niiden ilmitulon ja puuttumisen mekanismeista, 2) tuoda näkyviin kaltoinkohtelu ja osoittaa sen hyväksymättömyys sekä 3) luoda rakenteita ja käytäntöjä, joilla lastensuojelun sijaishuollossa vältettäisiin aiemmin tehdyt tehdyt virheet. Selvitystyössä haastateltiin 299 henkilöä, joista suurin osa oli itse perhehoidossa, lastenkodeissa tai koulukodeissa kaltoinkohtelua kokeneita. Mukana oli myös muutamia lastensuojelun parissa työskennelleitä tai muulla tavoin asiaa sivusta seuranneita henkilöitä. Suurin osa haastatelluista oli syntynyt vuosina 1945–65. Haastattelut toteutettiin ja aineisto käsiteltiin laadullisella analyysillä tarkkojen eettisten periaatteiden mukaisesti. Lisäksi perehdyttiin aikalaistoimijoiden tuottamiin kirjallisiin lähteisiin ja lastensuojelulain soveltamista koskeviin asiakirjoihin. Haastatelluilla oli kokemuksia ruumiillisesta ja seksuaalisesta väkivallasta, perustarpeiden eli ruoan tai terveydenhoidon laiminlyönnistä sekä monenlaisesta nöyryyttämisestä. Väkivalta oli sekä aikuisten että toisten lasten tekemää, ja sitä esiintyi kaikissa sijoitusmuodoissa. Nämä kokemukset ovat vaikuttaneet haastateltujen itsetuntoon ja kehitykseen. Lastensuojelussa on selvityksen mukaan kiinnitettävä erityistä huomiota lapselle kertomiseen ja lapsen kuuntelemiseen häntä koskevissa asioissa. Sijoituspaikkoja tulee valvoa ja kaltoinkohteluun puuttumisen välineitä kehittää. Lasta tulee tukea siirtymisissä aikuisuuteen. Lainsäädännön kehittyessä sijaishuollon epäkohtien korjaamista koskevien suositusten toteuttamista ja vaikutuksia pitää seurata.