Sterilisaatio on yksi maailman käytetyimmistä ehkäisymenetelmistä, jonka myös osa vapaaehtoisesti lapsettomista henkilöistä katsoo itselleen parhaaksi ehkäisyvaihtoehdoksi. Toimenpiteen pysyvyyden ja eugeniikkaan liittyvän historian vuoksi sen suorittamista säädellään monissa maissa kansallisella lainsäädännöllä tai eettisillä ohjeistuksilla. Sterilisaatiota koskevissa päätöksissä merkittävässä roolissa ovat myös lääkärit. Vaikka vapaaehtoisesti lapsettomien omissa narratiiveissa sterilisaatio näyttäytyy usein positiivisena asiana, on lääketieteellisessä keskustelussa noussut esiin huoli toimenpiteen mahdollisesta katumisesta. Katsausartikkelissa selvitän 1970-luvulta nykypäivään sijoittuvan tutkimuskirjallisuuden avulla, millaiset tekijät ovat vaikuttaneet sterilisaation katumista koskevien käsitysten muodostumiseen ja samalla näkemyksiin sterilisaatiosta vapaaehtoisesti lapsettomien ehkäisymenetelmänä. Pyrin luomaan laajan kokonaiskuvan ilmiöstä tarkastelemalla lääketieteellistä, eettistä sekä kohderyhmän omaa näkökulmaa esiintuovaa tutkimusta kulttuurintutkimuksellisesta perspektiivistä.