Yliopistojen opiskelijavalintajärjestelmä on uudistumassa. Tavoitteena on nopeuttaa jatko-opintoihin sijoittumista ja varhentaa työelämään siirtymistä tutkinnon jälkeen. Hidas sijoittuminen jatkoopintoihin, pitkät opiskeluajat ja alhaiset tutkintojen läpäisyprosentit ovat olleet jo pitkään korkeakoulupoliittisena kesto-ongelmana. Ongelmat eivät siis liity pelkästään opiskelijavalintaan, vaan myös opintojen aikaisiin tekijöihin. Tarkastelen tässä artikkelissa, millaisina pitkien opiskeluaikojen ja matalien läpäisyprosenttien syyt näyttäytyvät yliopisto-opiskelijoiden opintourien pohjalta. Syitä peilataan hyvinvointivaltiomalleihin perustuviin siirtymäregiimeihin, jotka muodostavat reunaehdot opinto-urien suuntautumiselle. Artikkeli pohjaa tutkimukseen, jossa seurattiin yhden yliopistoopintojen aloittajakohortin (n = 6364) opintojen etenemistä seitsemän ja puolen lukuvuoden ajan. Tulosten mukaan maisterin tutkinnon suoritti seurantajakson aikana runsas puolet (56 %) opinnot aloittaneista. Tutkinnon suorittaneiden osuutta alensi etenkin se, että koulutusalan vaihtaminen oli melko yleistä ja vaihdon jälkeen opinnot myös pitkittyivät usein. Ilman koulutuksen vaihtoa tutkinnon suorittamisen viivästyminen ei ollut kovin tavallista. Opiskelijoiden opintopolut olivat monimuotoisia; ne eivät useinkaan edenneet koulutuspoliittisten linjausten mukaisesti lineaarisesti kohti tutkintoa. Pohjoismaissa vallitseva universaali siirtymäregiimi tukee sopivan koulutusalan hakemista kokeilemisen ja vaihdon kautta. Lukukausimaksuton koulutus ja (opinto)sosiaaliset etuudet vaikuttavat siten, että myös pidempään opiskeleminen on mahdollista. Valmistumisen nopeuttamiseen ja opintoaikojen lyhentämiseen tähtäävät toimet näyttävätkin olevan niin olennaisesti ristiriidassa suomalaisen hyvinvointivaltiomallin ja siirtymäregiimin kanssa, että niiden tavoitteiden toteutumista voi perustellusti epäillä.