Tässä Pro Gradu tutkielmassa tarkastelin evankelisluterilaisen kirkon rippikoulun suosiota Suomessa, taustana tutkimukselle on kirkon jäsenkato ja kirkollisten toimitusten väheneminen, erityisesti 2000-luvulla. Tätä kehitystä vasten rippikoulu on edelleen yllättävän suosittu, kun edelleen 91 % kirkkoon kuuluvista ja 74 % kaikista 15- vuotiasta käy rippikoulun. Tutkimusaineistoni koostuu Helsingin Sanomien 39 rippikoulua käsittelevästä jutusta, jotka on kerätty aikaväliltä 2000–2023. Aineistossa pääsee esiin useita eri puhujaryhmiä, kuten toimittajat, papit, tutkijat, kirkkoherrat, kirkon työntekijät, isoset ja rippikoulunuoret. Tarkastelen aineistoa teoriaohjaavan sisällönanalyysin kautta. Analyysin tuloksena muodostin aineiston pohjalta kolme pääluokkaa: Kirkon nuorisotyön kehittyminen, ylisukupolvinen enemmistökulttuuri ja toimivan vertaisyhteisön muodostaminen. Näiden pääluokkien kautta esittelen myös tutkimuksen tulokset. Yksi rippikoulun suosiota selittävä tekijä kirkon nuorisotyö, joka on kehittynyt kävijöidensä mukana, ja vastaa nuorten arvomaailmaa paremmin kuin virallisen kirkon julkikuva. Nuoret ovat pääosin kokeneet toiminnan moniarvoiseksi ja odotuksiaan liberaalimmaksi. Osaa rippikoulun suuresta osallistujamäärästä selittää ylisukupolvinen perinne, se on enemmistökulttuuria ja siten koskettaa suurinta osaa ikäluokasta. Enemmistökulttuurina, ikävaiheen vertaisvetoisuus ja kulttuuriperinteen status toimivat rippikoulun ylläpitävänä voimana. Myös toimiva vertaisyhteisö ja turvallinen ilmapiiri ovat rippikoulun suosion ydintä. Erityisesti leirimuotoisen rippikoulun mahdollistama yhdessäolo ja ryhmäytyminen nousi keskeiseksi osaksi positiivista rippikoulukokemusta. Rippikoulukonsepti näyttää toimivan nuorille, ei niinkään uskonnollisen sisältönsä vuoksi, vaan siitä huolimatta.