Journalismin selviytyminen digitalisaatiokehityksen puristuksessa on ollut yksi sekä media-alan että journalismin tutkimuksen keskeisimpiä kysymyksiä viime vuosikymmenen aikana. Tämä väitöskirja osallistuu tähän keskusteluun tarkastelemalla mediaorganisaatioissa tapahtuvaa kehitystyötä. Kehitystyö ymmärretään toimintana, jonka tarkoituksena on parantaa esimerkiksi journalistista tuotetta, sen tuotantoprosessia, journalistia itseään tai mediaorganisaatiota. Kehitystyö toimii väitöskirjassa kattokonseptina ja se pitää sisällään tutkimuksen keskeiset käsitteet: luovuus, innovaatio ja oppiminen. Tämän väitöskirjan kontekstissa nämä käsitteet auttavat vastaamaan kysymykseen siitä, miten journalismi selviää tulevaisuudessa. Tutkimus sijoittuu digitaalisen journalismin tutkimuksen kentälle ja sen keskiössä ovat erityisesti informaatio- ja viestintäteknologiat organisaatiokontekstissa. Nykytoimitukset ovat informaatio- ja viestintäteknologioiden kyllästämiä, ja viestintä toimitusten jäsenten välillä tapahtuu usein teknologiavälitteisesti. Teoreettisesti työ nojaa institutionaalisen teorian kahteen eri haaraan, neo-institutionaaliseen teoriaan ja institutionaalisiin logiikoihin. Näiden teoreettisten lähestymistapojen avulla tarkastellaan muutosta ja pysähtyneisyyttä journalismin organisaatiokentällä. Väitöskirjan tavoitteena on 1) tarkastella kehitystyötä digitalisoituneen mediatyön kontekstissa, 2) kuvata informaatio- ja viestintäteknologioiden roolia kehitystyössä, sekä 3) kuvata ja ymmärtää digitalisoitunutta kehitystyötä ympäröiviä institutionaalisia tekijöitä. Väitöskirja koostuu kokoavan osan lisäksi kolmesta tutkimusartikkelista. Tutkimusote on laadullinen. Tutkimuksen keskeisin havainto on, että journalismi instituutiona mukautuu muiden instituutioiden, kuten teknologian ja markkinoiden, aiheuttamiin paineisiin korostamalla yhteistyöhön pohjaavia toimintatapoja, toimittajien teknologisia taitoja ja kykyä refleksiiviseen oppimiseen.