Tässä artikkelissa käsittelen suomalaisten hautaustoimistojen muuttuvaa roolia hautajaisjärjestelyissä ja surevien omaisten elämässä 1950-luvulta 1990-luvulle. Erityisesti Tiimalasi-julkaisusta välittyvät hautausalan omat käsitykset toiminnastaan, sen luonteesta ja päämääristä ovat tarkastelun kohteena. Hautausalan käsitysten muutoksen syitä on monta: yleisesti ottaen modernisaatio, tarkemmin sairaalakuoleman yleistymisen aiheuttama kuolemanprosessin muuttuminen, elämäntavan muuttuminen kulutuskeskeisemmäksi, sekä yhteiskunnan maallistuminen, surua koskevien käsitysten muuttuminen ulkoisesta surun osoittamisesta sisäisen tilan kokemukseksi. Samaan aikaan kehittyivät psykologian ja psykiatrian teoria ja käytännöt, ja niiden asema vahvistui surun ymmärtämisessä ja käsittelyssä. Ihmisten ajatusmaailmaan syntyi surua koskevia uusia käsitteitä ja kielenkäyttöä, joiden soveltamisessa surevien kanssa päivittäin tekemisissä oleva hautausala oli luonnollisesti aktiivinen. Artikkelin aluksi kuvaan suomalaisen hautausalan historiaa ennen varsinaista tutkimusaikakautta, minkä jälkeen käsittelen hautausalan ja sen asiakaspalvelun muutosta 1900-luvun jälkipuoliskolla. Tämän jälkeen valotan aihepiiriä psykologian ja psykiatrian historian näkökulmasta.Ensisijaisena lähdeaineistona artikkelissa on Suomen Hautaustoimistojen Liiton vuodesta 1950 alkaen julkaisema Tiimalasi-lehti. Aihepiiriin tuo lisävalaistusta hautausalaa koskeva koti- ja ulkomainen kirjallisuus. Käsittelen aineistoa lähiluvun keinoin: mitä surusta ja hautausalan toiminnasta sanotaan, miten sanotaan, ja mistä vaietaan, mikä esitetään kiertoilmauksin.