Yksi suomalaisen liikuntakulttuurin merkittävimmistä murroksista tapahtui 1960-luvulla, kun kuntoliikunta kasvatti suosiotaan. Kilpaurheiluvoittoinen liikuntaelämä sai rinnalleen terveyttä ja hyvinvointia kohottavan kuntoliikunnan. Enää ei tarvinnut kuulua urheiluseuraan tai -järjestöön harrastaakseen liikuntaa, vaan liikkumaan saattoi mennä paikallisille pururadoille, uimahalleille tai urheilukentille. Valtio ja kunnat reagoivat kasvaneeseen kysyntään liikuntapaikkarakentamisella. Tämän muutoksen taustalla vaikutti laajempi yhteiskunnallinen muutos, sillä vapaa-aika lisääntyi, arkiliikunta väheni ja muuttuva työelämä toi uusia kansanterveydellisiä haasteita. Samanaikaisesti liikuntatiede alkoi järjestäytyä Suomessa ja vuonna 1963 perustettiin liikuntakasvatuksen oppisuunta Jyväskylän kasvatusopillisen korkeakoulun yhteyteen. Liikuntatieteilijät kiinnostuivat kuntoliikunnasta ja alkoivat tutkia sen vaikutuksia suomalaisten terveyteen. Vuonna 1963 perustettiin myös liikuntatieteelliseen tiedonvälitykseen erikoistunut Stadion-lehti, jonka kirjoituksia tässä tutkielmassa tutkin aikavälillä 1963–1980. Tutkin minkälaisia diskursseja lehdessä esiintyy käsitteiden ”kuntoliikunta” ja ”kilpaurheilu” ympärille. Tutkielmassani käy ilmi Stadion-lehden kirjoittajien, erityisesti liikuntatieteilijöiden, selkeä kuntoliikuntamyönteisyys ja kilpaurheiluvastaisuus. Kuntoliikunnalle toivottiin lehdessä korkeampaa arvostusta ja asemaa suomalaisessa liikuntakulttuurissa. Kuntoliikuntamyönteisessä keskustelussa tunnistin kolme päädiskurssia: kuntoliikunnan yhteiskunnallisen vaikutuksen, terveydellisen vaikutuksen ja kuntoliikunnan kysynnän kasvun. Yhteiskunnallinen muutos nostettiin tärkeimmäksi syyksi kuntoliikunnan tarpeelle. Kuntoliikunnan huonosta asemasta puolestaan syytettiin kilpaurheilun valta asemaa suomalaisessa liikuntakulttuurissa ja tämän aseman ylläpitämisestä syytettiin urheilujärjestöjä ja urheilumediaa