Belgialaisen professori Chantal Mouffen (1943) ja hänen edesmenneen filosofipuolisonsa Ernesto Laclaun vuonna 1985 esittelemään ”radikaalin ja pluraalin demokratiaan” kuuluu erilaisten jakojen ja niiden välisten ”antagonismien” hyväksyminen sosiaalisen kanssakäymisen lähtökohtana. Demokratian radikalisoinnin ytimessä on siis antagonistisen vastakkainasettelun muuntuminen ”agonistiseksi” kamppailuksi. Tällöin sotainen tavoite nujertaa toiseus vaihtuu periaatteessa ystävällismieliseksi kiistelyksi. Agonistisessa asenneilmapiirissä erilaiset ”me”-ryhmät suovat toisilleen oikeuden pitää kiinni erilaisuudestaan tiedostettuaan, että yksimielisyys sanan varsinaisessa merkityksessä on mahdottomuus, eikä se ole rauhantilan ehto. Antagonismiin liittyy myös käsitteen ”populismi” ymmärtäminen arvoneutraalina strategiana selkeyttää omia poliittisia teesejä suurelle yleisölle. Havainnollistan tässä tutkimuksessa demokratian radikalisoinnin ohjelmaa sijoittamalla sen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kontekstiin. Chantal Mouffen yhteiskuntafilosofian valossa pidän mahdollisena, että kirkon jäsenmäärän tasaisesti kiihtynyt lasku vuosina 1980–2020 johtuu pluralismin torjunnasta ja illuusion yksimielisyydestä vaalimisesta poliittistuneessa kontekstissa. Kuitenkin kirkko on 1980-luvun alusta alkaen halunnut esittäytyä yhteiskunnan, esivallan lainsäädäntöön joustavasti taipuvana, hallinnollisesti poliittisena organisaationa. Esitän, että kirkon hallinnon tulisi vastedes hyväksyä erilaiset raamattunäkemykset pysyvänä olotilana. Tulkinnallisia eroja ilmentävien kansalaisjärjestöjen avoin, toinen toisensa hyväksyvä kamppailu on mielestäni kokeilematon keino vahvistaa yhä koulutetumpien kansalaisten jäsenyyttä ja houkutella mukaan myös uusia jäseniä. Rehellinen ja keinotekoisia kompromisseja kaihtava kiistely on omiaan vahvistamaan jäsenyyttä puolueissa Chantal Mouffen mukaan. Miksei tämä voisi olla mahdollisuutta myös maamme suurimmassa uskonnollisessa yhteisössä? Uskaltaako kirkko ottaa tämän haasteen vastaan?