Pro gradu tutkielmani on keskittynyt vuoden 1935 diplomaattiseen konferenssiin Stresan kaupungissa, pohjoisessa Italiassa ja seurannut miten tämä tapaaminen Yhdistyneen Kuningaskunnan, Ranskan ja Italian edustajien välillä muovasi sotien välisen Euroopan diplomaattisia suhteita. Tämän tapaamisen päämäärä oli muodostaa näiden valtioiden välinen yhteinen politiikka Saksaa vastaan, johtuen Saksan valtiollisen johdon päätöksestä perustaa Saksalle itsenäinen ilma-ase. Tämä päätös rikkoi vuoden 1919 Versaillesin rauhansopimusta ja aiheutti suurta huolta Euroopassa. Tutkimukseni päämäärä on ollut tarkastella kehitystä joka seurasi tätä ja tarkastella niitä toimia, mihin nämä kolme valtiota ryhtyi pyrkimyksessään vastustaa Saksan alueellista laajentumista ja konfrontaationalista politiikka jota se harjoitti naapurivaltioiden, pääsiassa Liettuan ja Puolan osalta näinä vuosina.

Pääasiallinen näkökanta tämän kehityksen puitteissa on, että 1935 Iso-Britannia, Ranska ja Italia olivat halukkaampia haastamaan Saksaa sen aluevaatimusten osalta verrattuna kehitystä vuoden 1935 jälkeen, jolloin myöntyväisyyspolitiikka korvasi tämän halukkuuden haastaa Saksaa ja lieventää sen vaikutusvaltaa Euroopassa. Pääasiallisena tutkimuksen metodina, olen tarkastellut monia sanomalehtilähteitä aiheesta kvalitatiivisen analyysin kautta, sekä rakentanut argumenttiani aiemman tutkimuksen pohjalle. Metodina tutkimuksessani, olen käyttänyt diskurssin ja toimittajien oman sosiaalisen toiminnan tarkastelua. Valitsin lähteikseni keskusta-vasemmistolaiset julkaistu, The Manchester Guardian ja maanpaossa toimiva Saksan Sosiaalidemokraattisen Puolueen sanomalehden, Neuer Vorwärtsin.

Näiden lähteiden kautta ja verraten niiden esittämää aikalaiskuvaa aiempaan tutkimukseen, esitän väitteen. Toteuttamani tutkimuksen valossa, Stersan sopimus ja sen allekirjoittaneen kolmen valtion pyrkimys toteuttaa yhtenäistä politiikkaa Saksan laajentumispyrkimyksiä vastaan oli yksi konkreettisimmista metodista estää sota Euroopassa ja sen epäonnistuminen loi tietä myöhemmälle myöntyväisyyspolitiikalle. Olen esittänyt tämän kehityksen niin kuin se ilmeni lähteissä, tarkastellen varhaisia toiveita politiikan onnistumisesta, jatkuen kohti kolmen valtion perusteellisia eroja jotka alkoivat repiä tätä yhteistä politiikkaa hajalle jo muutama kuukausi sen solmimisen jälkeen. Tätä seurasi Britannian ja Ranskan hallitusten viimeiset yritykset uudistaa tämä saksalaisvastainen rintama. Tutkimusestani voidaan nähdä, että ajautuminen myöntyväisyyspolitiikkaan ei ollut yhtäkkinen tai seurannut haluttomuutta haastaa Saksan Euroopan hegemoniaa. Sen sijaan esitän, että myöntyväisyys seurasi saksalaisvastaisen diplomatian epäonnistumista.

Tutkielmani pohjalta voidaan väittää, että sotien välinen Eurooppa ei vain seurannut Saksan kansallissosialistisen hallinnon aseistumista sivustakatsojana, vaan pyrki aktiivisesti haastamaan ja rajoittamaan Saksan vaikutusvallan leviämistä. Muutos myöntyväisyyspolitiikkaan esitetään myös brittiläis-saksalaisen laivastosopimuksen kautta, jossa yksi yhtenäisyyspolitiikkaan sidonnainen valta tunnusti yksipuolisesti Saksan oikeuden uudelleenaseistautumiseen.