Tutkielma käsittelee interfiguraalisuutta – intertekstuaalisuuden alalajia, joka viittaa eri teksteissä esiintyvien henkilöhahmojen välisiin suhteisiin – Donna Tarttin romaanissa The Secret History. Tarttin romaanin päähenkilöitä tarkastellaan suhteessa neljän muun romaanin henkilöhahmoihin (F. Scott Fitzgeraldin The Great Gatsby, William Goldingin Lord of the Flies, Evelyn Waugh’n Brideshead Revisited sekä Oscar Wilden The Picture of Dorian Gray). Tutkielmassa eri teksteissä esiintyvien henkilöhahmojen välisiä interfiguraalisia kytköksiä peilataan suhteessa The Secret Historyn kertojan luotettavuuteen ja romaanin keskeisiin teemoihin. Tutkimusongelmana on, millaista potentiaalia interfiguraalisilla kytköksillä on romaanin tulkinnan kannalta. Tutkimuskysymyksiä on kaksi: mitä interfiguraaliset viittaussuhteet mahdollisesti paljastavat tutkimuskohteena olevan romaanin henkilöhahmoista ja millainen merkitys interfiguraalisten kytkösten aktivoimilla interteksteillä on romaanin kokonaistulkinnan kannalta.

Työssä tarkastellaan The Secret Historyn henkilökertojana toimivan Richardin luotettavuutta James Phelanin (2005) mallin avulla ja tullaan siihen johtopäätökseen, ettei Richardin kertomusta voida kaikilta osin pitää täysin luotettavana. Lukijan on siis syytä pyrkiä täydentämään myös henkilöhahmoista muodostamiaan käsityksiä. Tutkielmassa lähdetäänkin liikkeelle siitä olettamuksesta, että interfiguraaliset kytkökset voivat toimia sisäistekijän tekijän yleisölle suuntaamina vihjeinä, joiden avulla lukija voi saada kertomuksesta informaatiota ikään kuin kertojan ohitse. Henkilöhahmon käsitteen osalta tutkielma nojaa pitkälti Baruch Hochmanin (1985) näkemykseen, jonka mukaan henkilöhahmoilla on paitsi puhtaasti tekstuaalinen ulottuvuutensa, myös tulkinnallista potentiaalia ihmisen kaltaisina kokevina, tuntevina ja toimivina olioina. Henkilöhahmoista muodostuvia käsityksiä pyritään tutkielmassa täydentämään kiinnittämällä huomiota toisissa teksteissä esiintyviin henkilöhahmoihin ja hahmojen välillä vallitseviin interfiguraalisiin suhteisiin. Interfiguraalisuuden analyysissa tutkielma noudattaa Wolfgang C. Müllerin (1991) hahmottelemaa mallia.

Tarttin romaanin interfiguraaliset kytkökset voivat sekä vahvistaa kertojan henkilöhahmoista rakentamaa kuvaa että tuoda henkilöhahmoista esiin uusia, kertojan kertomuksessa vähemmälle huomiolle jääviä puolia. Interfiguraalisilla kytköksillä voi siis olla tietyssä määrin paljastava funktio. Lisäksi ne voivat suunnata huomiota interteksteihin ja niiden teemoihin ja avartaa siten tutkimuskohteena olevan romaanin kokonaistulkintaa. The Secret Historyn päähenkilöistä ja henkilöhahmojen välisistä suhteista rakentuu interfiguraalisen luennan avulla monisyinen kuva, ja tietyt romaanin teemat saavat analyysin avulla lisävalaistusta.