Tämän tutkimuksen tarkoituksena on luoda teoreettinen viitekehys työn ja perheen yhteensovittamiselle organisaatiossa sekä selvittää viitekehystä väljänä tulkintaresurssina käyttäen johtajanaisten puhetta työ-perhesuhteesta. Tutkimuksen empiirinen aineisto tuotettiin haastattelemalla 16:ta suomalaista perheellistä johtajanaista puolistrukturoiduilla haastatteluilla. Aineisto analysoitiin kuvailevan diskurssianalyysin keinoin aineistolähtöisesti. Tutkimuksessa on kaksi teoriaa, jotka ohjasivat aineiston analyysiä: käsitteelliseen viitekehykseen pohjautuva teoria, eli aiempi työ-perhesuhdetta koskeva tutkimus, sekä diskurssianalyyttinen tulkintateoreettinen viitekehys. Tutkimuksen tuloksena rakennettiin työn ja perheen yhteensovittamisen teoreettinen nelikenttä, joka muodostuu työnantajan ja työntekijän ulottuvuudesta sekä reaktiivisesta ja proaktiivisesta ulottuvuudesta. Nelikenttään sijoitettiin haastatteluista tulkitut neljä diskurssia: Haasteet ovat selätettävissä, Perhemyönteisyys, Valinnanvapaus sekä Asenne ratkaisee. Haasteet ovat selätettävissä -diskurssissa vastuu työn ja perheen yhteensovittamisen onnistumisesta argumentoidaan työnantajalle, joka haluaa ratkaista reaktiivisesti eteen tulevat ongelmat huomioiden työntekijän kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin. Perhemyönteisyysdiskurssissa vastuu työn ja perheen yhteensovittamisesta argumentoidaan työnantajalle, joka haluaa kehittää työ-perhesuhdetta ennakoivasti, sillä työnantaja näkee perheen ennen kaikkea työntekijän voimavarana. Valinnanvapausdiskurssissa haastateltavat kuvaavat johtotyön olleen oma valinta, jolloin vastuu työn ja perheen yhteensovittamisesta on heillä itsellään. Asenne ratkaisee -diskurssissa haastateltavat pyrkivät itse rakentamaan ympärilleen sellaisen ympäristön, jossa työn ja perheen yhteensovittaminen ei aiheuta haasteita. Diskurssit tuottavat työnantajalle ratkaisijan ja kehittäjän roolit sekä työntekijälle itsenäisen toimijan ja rakentajan roolit. Tutkimus osoittaa, että työn ja perheen yhteensovittamisen tarpeisiin reagoidaan organisaatiossa useammin ulkoisesta vaikutuksesta kuin halusta kehittää toimintatapoja.