Tutkimuksessa tarkastellaan moniäänisen ja fiktiivisen omaelämäkerran kirjoittamista. Tavoitteena on selvittää, auttavatko itsen pohjalta luodut hahmot ja heidän kanssaan käyty dialogi kirjoittajaa ymmärtämään itseään ja käsittelemään kokemuksiaan. Prosessia ja valmista tekstiä tarkastellaan terapeuttisen kirjoittamisen näkökulmasta.

Celia Huntin teoria fiktiivisestä omaelämäkerrallisesta kirjoittamisesta on tutkimuksen pohjana. Omaelämäkerran teoriaa tarkastellaan erityisesti Philippe Lejeunen näkökulmasta, ja moniäänisyydessä nojaudutaan Mihail Bahtiniin. Fiktiivisten hahmojen luomisessa ja omakohtaisessa kirjoitusprosessissa hyödynnetään Huntin itsen ja läheisten fiktionalisoinnin teoriaa, roolipelejä sekä Sisäisen teatterin ja dialogisen kirjoittamisen menetelmiä.

Tutkimuksen aineistona on itse kirjoittamani omaelämäkerrallinen teksti. Sitä analysoidaan narratologian käsittein moniäänisyyden, fiktiivisyyden ja terapeuttisuuden näkökulmista. Analyysissa tarkastellaan niin kirjoitusprosessia kuin muokattua tekstiäkin.

Tutkimuksessa osoitetaan, että moniäänisen, fiktiivisen omaelämäkerran kirjoittaminen auttaa näkemään omaa elämäntarinaa objektiivisemmassa valossa. Fiktion avulla voi etäännyttää ja tarkastella ulkopuolelta omia kokemuksia ja tunteita. Itsen pohjalta luodut hahmot palvelevat sisäisen dialogin ulkoistamisessa ja sen eri äänten havaitsemisessa. Moniäänisyys edellyttää tasaveroista dialogisuutta ja hahmoille annettua vapautta kehittyä tahtomaansa suuntaan. Kirjoitusprosessin ja tekstin reflektoinnin kautta kirjoittaja voi oppia ymmärtämään itseään syvällisemmin ja löytämään omaa ääntään.