Tutkimus käsittelee Isossakyrössä 1800-luvun lopulta 1960-luvun puoliväliin kerrottua perimä-tietoa isostavihasta. Isossakyrössä käytiin 19.2.1714 Napuen taistelu, jonka jälkeen katsotaan isonvihan ajan Suomessa alkaneen. Kasakat majailivat alueella sekä ryöstivät, kiduttivat ja tap-poivat ihmisiä. Tutkimuksessa selvitetään isostavihasta kertovan perimätiedon kertojien piirtei-tä, perimätiedon taakse kätkeytyvää mentaliteettia ja perimätiedon kuihtumista 1950-luvun jäl-keen.

Aineistona tutkimuksessa käytetään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistoon lähetettyjä tarinoita, joita on kertynyt kilpakeruiden yhteydessä ja niiden ulkopuolella. Aineisto on koottu topografisesta. Kaikki topografisen kopiokortiston tarinat Isostakyröstä, jotka edes jollain tavalla sivuavat isoavihaa, on otettu mukaan aineistoon. Ilmiötä lähestytään kollektiivi-sen muistin teorian ja narratiivianalyysin kautta.

Tulokset paljastavat, että tyypillinen isovihaperimätiedon välittäjä oli iäkäs maanviljelijämies, mutta silti kaikki kansankerrokset tunsivat perimätietoa. Tulokset kertovat myös, että historian toimijana ei nähty kansakuntaa vaan paikallisyhteisö. Venäläiset nähtiin kuitenkin kansallisen historian tavoin vihollisina. Käsityksestä yksilön ja yhteisön vastuusta paljastuu, että yksilön vastuuta omasta elämästään pidettiin yhteisön vastuuta suurempana. Perimätiedon kuihtumi-seen vaikuttivat maallistuminen, pitkä ajallinen etäisyys isoonvihaan sekä tarinoiden ja kulttuu-rin viihteellistyminen.