Tutkin pro gradu -työssäni, miten kieltä huolletaan Suomen seitsenpäiväisissä sanomalehdissä: kuinka aktiivista ja säännöllistä kielenhuolto on, kenelle kielenhuollon vastuu kuuluu ja mihin suuntaan kielenhuolto on kehittynyt viime vuosina. Etsin myös niitä syitä, jotka joko edistävät tai hankaloittavat kielenhuoltoa.

Toteutin tutkimuksen kahdessa vaiheessa. Kartoitin ensin lehtien kielenhuollon kokonaistilannetta kyselyllä, johon osallistuivat kaikki 31 maassamme ilmestyvää seitsenpäiväistä sanomalehteä. Kyselyn vastausten perusteella valitsin syventäviin teemahaastatteluihin viisi sellaista lehteä, joissa kielenhuolto huomioidaan eri tavoin (Helsingin Sanomat, Ilkka, Keskisuomalainen, Keski-Uusimaa ja Vasabladet).

Tutkimukseni vahvisti hypoteesini: sanomalehtien kielenhuoltokäytännöt eroavat toisistaan huomattavasti. Erot näkyvät paitsi vastuunjaossa myös esimerkiksi koulutusten järjestämisessä ja palautteenannossa. Tutkimukseeni osallistuneet ovat yksimielisiä siitä, että kieltä voitaisiin huoltaa nykyistä aktiivisemmin – ongelmiksi mainittiin muun muassa kiire, rahanpuute ja negatiiviset asenteet.

Mediamurroksen koettelemissa lehdissä rajalliset varat suunnataan kehitystoimenpiteisiin, jotka koetaan lehtien tulevaisuuden kannalta kielenhuoltoa tärkeämmiksi. Ristiriitaista on se, että kielenhuollosta tingitään, vaikka hyvän kielen merkitys lehtien eloonjäämiskamppailussa kyllä tiedostetaan. Jos tai kun lehdet selviävät mediamurroksesta, ne pystyvät jälleen keskittymään myös muihin kuin välttämättömimpinä pidettyihin lehden tekemisen osa-alueisiin.

Loppupohdinnassa totean, että kielenhuoltoa vaivaa nykyään imago-ongelma: turhan moni mieltää sen tiukkapipoiseksi kiusanteoksi, vaikka ohjeiden tarkoituksena on päinvastoin auttaa kielenkäyttäjiä. Kielenhuolto tulisi nähdä luonnollisena osana toimitustyötä eikä niinkään muusta työstä irrallisena toimintana, jota on helppo laiminlyödä esimerkiksi kiireessä tai rahapulassa.