Tämän pro gradu -tutkielman tarkoitus on kuvailla ensimmäisen polven ruotsinsuomalaisten kieli-identiteettiä ja kielellistä sopeutumista analysoimalla heidän kirjoittamiaan narratiiveja aiheesta. Ensimmäisellä polvella tarkoitetaan tässä yhteydessä 1960–70-luvulla nuorina aikuisina Ruotsiin muuttaneita suomalaisia. Tavoitteena on löytää sekä yhteneväisyyksiä että eroavaisuuksia siinä, minkälaisia kieli-identiteetit ovat ja miten ne esitetään, kuinka kieli-identiteetit ovat muuttuneet, kuinka kielellinen sopeutuminen on onnistunut sekä millainen yhteys etnisyydellä, kieli-identiteetillä ja sopeutumisella on toisiinsa.

Tutkimus on kvalitatiivinen ja metodina on käytetty narratiivista analyysiä. Tutkimushenkilöinä on kuusi henkilöä, jotka yhä asuvat Ruotsissa ja joista viiden äidinkieli on suomi ja yhden ruotsi. Tutkimusmateriaalina ovat heidän kokemuksistaan ja ajatuksistaan kirjoittamansa narratiivit, jotka pohjaavat tukikysymyksiin.

Tutkimuksesta selviää, että kielellinen sopeutuminen on tuonut mukanaan ainoastaan lieviä ongelmia. Positiiviseen arvioon saattaa osaltaan vaikuttaa pitkä aikaväli tutkimusajankohdan ja menneiden tapahtumien välillä. Merkittävin tutkimustulos osoittaa, että vahvoja emotionaalisia siteitä esiintyy sekä suomen että ruotsin kieltä kohtaan, mitä voi osittain selittää kaksoisidentiteetin avulla. Siitä huolimatta, että puolet tutkimushenkilöistä pitää ruotsia emotionaalisena kielenään, ei suomi ole menettänyt merkitystään äidinkielenä. Ainutlaatuinen suhde suomen kieleen symboloi myös suomalaisuutta. Puolet tutkimushenkilöistä pitää suomen kieltä tärkeämpänä kuin suomalaisuutta. Vaikka kaikki tiedostavat, ettei heistä voi tulla täysivaltaisia kieliyhteisön jäseniä Ruotsissa, hyväksyvät he eroavaisuutensa. He tuntevat itsensä muutoinkin nimenomaan ruotsinsuomalaisiksi, erotuksena suomalaisista ja ruotsalaisista.