Tässä tutkielmassa tarkastellaan kahden substantiivin tapaustutkimuksen kautta yksittäisten sanojen merkityksen rakentumista tekstissä. Tutkimuskohteena on merkitykseltään tavalla tai toisella läheisten substantiivien sydän ja sielu merkitysten ja keskinäisen semanttisen suhteen representaatiot erilaisissa käyttökonteksteissa.

Pääaineistoina toimivat Raamatun uusimman käännöksen Evankeliumi- ja Psalmitekstit, ja täydentävinä aineistoina kahdeksan nykykielenkäyttäjän suulliset haastattelut sekä viisi erilaista sanakirjaa. Aineistojen sanaesiintymien erilaisten piirteiden teemoittelu ja analyysi mahdollistaa tutkittujen sanojen mahdollisten merkitysten kartoittamisen. Metodi nojaa sanasemantiikan ja korpustutkimuksen teorioihin siitä, miten merkityksiä on mahdollista tutkia.

Kyseessä on siis tekstuaaliseen lähikontekstiin perustuva semanttinen analyysi yksittäisten sanojen merkityksen rakentumisesta. Tutkimuskysymykset ovat: 1. Millaisina sanat sielu ja sydän esiintyvät aineistoissa: millaisia merkityksiä ne saavat ja miten nuo merkitykset ilmenevät? 2. Missä määrin ja millä tavoin näiden sanojen merkitysalat ovat yhteneväiset? Sekä laajempana kysymyksenä: miten yksittäisen substantiivin merkitystä voidaan tutkia?

Tarkastellut sielun ja sydämen erilaiset käyttötilanteet ja lauseyhteydet tarjoavat monipuolisen valikoiman erilaisia merkityksiä sekä katsauksen keinoihin, joilla yksittäin tutkittuja sanoja ympäröivät rakenteet voivat vaikuttaa sanan merkityksen määräytymiseen. Tutkielma osoittaa, että monissa aineistojen osissa sydämen ja sielun moninaiset merkityskentät limittyvät eri tavoin. Toisaalta niille voidaan antaa myös omia, erityisiä määritelmiään, vaikka nämä määritelmät vaihtelevatkin eri yhteyksissä. Tutkimuksen myötä kävi selväksi, että ”sanamerkitys” on rajoiltaan häilyvä ilmiö, mutta sanamerkityksen käsite voi silti toimia hyödyllisenä työkaluna kielentutkimuksessa.