Tutkielma kartoittaa itsemurhan esiintyvyyttä modernissa ja jälkimodernissa taiteessa ja pyrkii luomaan typologian niistä erinäisistä rooleista, joissa itsemurhan representaatio tällä reilun sadan vuoden aikajanalla esiintyy. Itsemurhan näkyvyydestä taiteessa tehty aiempi tutkimus on vähäistä ja painottuu modernismia edeltäneeseen taiteeseen, joten tutkielma pyrkii muodostamaan kokonaiskuvaa niukasti tutkitusta aihepiiristä.

Tutkimuksen taustalla on ajatus siitä, että taide mahdollistaa itsemurhan kaltaisen tabun käsittelyn tavalla, jota arkikieli ei tue. Siten "itsemurhan taidetta" tarkastelemalla olisi mahdollista nähdä myös itsemurhaan liitettyjä merkityssisältöjä laajemmassakin, kulttuurisessa kontekstissa. Typologian muodostusta ohjaakin ajatus siitä, että irtautumalla kronologisesta otteesta on mahdollista nähdä, mistä itsemurhan representaatio todellisuudessa puhuu. Metodinaan tutkimus hyödyntää sumeaa luokitusta ja on perusluonteeltaan tulkinnallinen. Aineistona toimii hakuprosesseissa löytynyt, liki 450 teoksesta koostuva kirjava kokoelma valtaosin länsimaista taidetta. Visuaalisen taiteen kenttä on edustettuna perinteisestä maalauksesta performanssiin ja internettaiteeseen.

Itsemurhan taide kytkeytyy yhteen ekspression, taiteilijamyytin ja taideterapian käsitteiden kanssa. Toisinaan itsemurhan taiteen nähdään toteuttavan myös kuoleman taiteeseen kuuluvaa muistofunktiota. Lisäksi itsemurhan representaatio toimii olennaisena osana Geoffrey Gorerin esittelemässä kuoleman pornografian kultissa. Stigmatisoituna kuvana se tulee myös usein valjastetuksi huomiohakuiseen, välineelliseen rooliin.

Tutkimuksen muodostama typologia on tietynlainen subjektiivinen tulkinta laajalla kentällä vallitsevista tendensseistä. Pikemminkin kuin luomaan definitiivistä konstruktiota, se pyrkii edustavasti kattamaan ja esittelemään itsemurhan taiteen modernilla ja jälkimodernilla kentällä vallitsevan asetelman.