Rissanen, Antti-Pekka 2010. Lajianalyysi ja valmennus 10-12 -vuotiaiden jääkiekkoilussa. Valmennus- ja testausoppi. Valmentajaseminaari VTEA008. Liikuntabiologian laitos, Jyväskylän yliopisto. 68 sivua.

Tämän seminaarityön tarkoituksena on kuvata jääkiekkoilua sekä lajianalyyttisesti yleisemmin että 10-12-vuotiaan jääkiekkoilijan valmennuksen näkökulmasta. Työn lähdemateriaalina on käytetty tieteellistä ulkomaista kirjallisuutta ja artikkeleita, suomalaista valmennuskirjallisuutta, Suomen Jääkiekkoliiton valmennuskoulutusmateriaalia ja Suomen Jääkiekkoliiton julkaisemia artikkeleita.

Jääkiekko on fysiologisesti monipuolisesti kuormittava peli. Aikuisten lajianalyyttinen tieto osoittaa, että jäällä ollessa pelaajan syke on keskimäärin 85% maksimista (Montgomery 1988). Hapenkulutuksen osalta vastaava lukema on 70-90% VO2max:sta (Montgomery & Vartzbedian 1979; Paterson 1979; Peddie 1995, Montgomeryn 2000 mukaan). Jääkiekko-ottelun aikana eri energiantuottomekanismit ovat monipuolisesti käytössä: korkeaintensiteettiset, lyhytkestoiset suoritukset vaativat energiaa välittömistä energianlähteistä (ATP ja KP), välittömien energianlähteiden vähetessä energiantuotannosta vastaa pääosin anaerobinen glykolyysi, ja pieneltä osin aerobinen energiantuotto. Pääosin aerobinen energiantuotto mahdollistaa anaerobisesta työstä palautumisen sekä ottelun aikana että ottelun jälkeen (McArdle ym. 2007, 166; Twist 1997, 46; Twist & Rhodes 1993). Lasten ja nuorten lajianalyyttistä tutkimustietoa ei ole olemassa, mutta yleisellä tasolla tiedetään, että lapsi turvautuu ennen murrosikää enemmän aerobiseen energiantuottoon anaerobisen energiantuoton ollessa pienemmässä roolissa.

Lajitekniikoiden (luistelu, syöttäminen, laukominen ja kiekon hallinta) ja niiden pelitilanteisiin yhdistämiskyvyn (=pelitaidot) harjoittelu yhdessä yleisten liikunnallisten valmiuksien kehittämisen kanssa muodostavat 10-12-vuotiaan jääkiekkoilijan harjoittelun perustan (Piispanen ym. 2009, 399). Kehitysvaiheiden yksilöllisestä vaihtelevuudesta johtuen lapsen ja nuoren harjoittelun suunnittelussa tulee huomioida herkkyyskaudet eli ajanjaksot, jolloin tietyn ominaisuuden kehitys on tehokkainta ja helpointa sen tapahtuessa osaksi luonnollisen kasvun kautta. (Hakkarainen & Nikander 2009, 140). Esimerkiksi nopeuden kehittäminen on tehokkainta noin ikävuosina 10-17 (Mero ym. 1990, SJL:n 2008 mukaan). Nuorten jääkiekkoilijoiden luistelunopeuden ja -taidon kehittäminen onkin tärkeä valmennusopillinen haaste ja painotettava osa-alue tulevaisuudessa pelin nopeutuessa jatkuvasti kansainvälisellä huipputasolla. Apuvälineenä luistelunopeuden harjoittelussa ja kehittymisen seurannassa kannattaa käyttää helposti toteutettavaa luistelunopeuden testaamista jäällä.

10-12-vuotiaan jääkiekkoilijan henkisistä ominaisuuksista on tärkeää tiedostaa esimerkiksi se, että häntä leimaa ikuisen kasvun illuusio : hän uskoo harjoittelun ehdottomasti kehittävän ja siten onkin innokas harjoittelija (Lintunen 2003, 43). Tavallisimmin 10-12-vuotiaiden joukkueissa on 3-4 tapahtumaa (harjoitukset + pelit) viikossa (SJL 2010). Yleisesti, lasten ja nuorten viikoittaisen liikuntamäärän suositus on 18 tuntia (Tervomaa 2009c). Jääkiekkojuniorien vanhempien roolit lapsen jääkiekkoharrastuksessa kiteytyvät 3K:n säännössä: kannusta, kuljeta ja kustanna (Piispanen ym. 2009, 402). Vanhempien vastuulla on myös oikeanlaisen ravinnon tarjoaminen lapsilleen sekä riittävän unen ja levon varmistaminen (Tervomaa 2009a).