Päivi Rinne tutki väitöskirjassaan, millaisia muutoksia palveluihin ja ammattityöhön sosiaalialan projekteilla tavoiteltiin, miten projekteja perusteltiin ja miten niissä toimittiin tavoitteiden saavuttamiseksi.Valtionhallinnossa toteutettiin 1990-luvulla julkishallinnon reformi, jossa vastuu julkisten palveluiden järjestämisestä siirtyi kunnille. Monet sosiaalialan projektit niin kunnissa kuin järjestöissäkin syntyivät reaktiona tähän haasteeseen. Valtio ohjasi projekteilla kuntia aktiivisiksi toimijoiksi, jotka toteuttavat strategista suunnittelua, jakavat vastuuta palveluiden tuottamisesta mm. järjestöjen kanssa sekä osaavat sovittaa yhteen tarpeita ja taloutta.– Kuntien haluttiin ottavan vastuu palveluista ja lisäksi sitouttavan muita paikallisia toimijoita yhteisiin tavoitteisiin, Rinne havaitsi.Projekteilla haluttiin puuttua hyvinvointipalveluiden epäkohtiin, esimerkiksi palveluiden byrokraattisuuteen. Järjestöt toivat esille joustavampien ja monipuolisempien palveluiden tarvetta, esimerkiksi avohuollon vähäisyyttä. Sosiaalialan työntekijät halusivat muutosta työnsä pakkotahtisuuteen ja niukkoihin mahdollisuuksiin tuoda asiantuntemustaan esille. Monet projekteista toteutettiin Euroopan Unionin tai Raha-automaattiyhdistyksen rahoituksella. Nämä tahot toivat omat painopisteensä tavoitteiden asettamiseen.Projektin aikana byrokratia ja yksityiskohtaiset säännöt oli mahdollista jättää vähemmälle huomiolle. Toimintaa voitiin järjestellä asiakaskunnan tarpeet ja paikalliset olosuhteet huomioiden. Julkisen sektorin projekteissa pyrittiin yhteistyössä eri tahojen kanssa luomaan yhteistä näkemystä kuntalaisten tarpeista. Pohdittiin myös eri tahojen roolia palveluiden kehittämisessä ja strategisissa linjauksissa.Projekteissa toteutettiin uusia matalan kynnyksen palveluita, yksilöllisiä tukitoimia sekä yhteisöllisiä ja arjenläheisiä toimintoja. Uusissa palveluissa vapaaehtoistoiminta oli alusta saakka merkittävässä roolissa ja toiminnan kehittämisessä kuunneltiin palveluiden käyttäjiä. Sosiaalialan työtä kehittävissä projekteissa sallittiin työntekijöiden irtaantuminen tiukoista aikatauluista ja tarkasti määritellyistä tehtäväkuvista. He saivat mahdollisuuksia käyttää ammattitaitoaan myös asiakastyötä laajempiin sosiaalisiin kysymyksiin.- Yhteinen oppiminen ja muutoksen haltuunotto olivat projekteissa tyypillisiä toimintatapoja. Osallistujien sitouttamista prosessiin pidettiin tärkeänä, Rinne kertoo.Osallistujat saivat muotoilla toimintojen sisältöjä työntekijän, järjestöaktiivin tai asiakkaan roolista käsin. Nämä kokemukset lisäsivät valmiutta kohdata muutoksia, tehdä yhteistyötä, vapaaehtoistyötä tai toimia tiukkojen normien mukaisesti. Osallistujat tottuivat ohjaamaan omaehtoisesti toimintaansa annettujen tavoitteiden suuntaisesti.Projekteissa pyrittiin löytämään tapoja siirtää kokeilun tulokset pysyväksi toiminnaksi. Uuden julkishallinnon tarpeisiin soveltuivat parhaiten projektien tulokset, jotka olivat tuotteistettavissa ja mallinnettavissa. Osalla toiminnoista oli mahdollisuuksia jatkua vain vapaaehtoistoiminnan varassa.- Tutkimus konkretisoi siirtymistä kohti projektiyhteiskuntaa, jossa osa vastuusta on siirtymässä kolmannelle sektorille ja kansalaisille, Rinne kuvailee.Rinteen aineisto muodostui 124 Sosiaaliturva-lehden kirjoituksesta, jotka oli julkaistu vuosina 1990, 1996 ja 2000. Kirjoituksissa mm. lehden toimittajat, projektityöntekijät, tutkijat ja hallinnon edustajat tarkastelivat ajankohtaista projektitoimintaa kunnissa, valtionhallinnossa ja järjestöissä.