Petteri Niemi tarkastelee väitöskirjassaan referenssiä eli sitä, miten mieli ja kieli viittaavat maailmaan. Arkisessa kielenkäytössämme viittaamme maailmaan sujuvasti, mutta realistisen referenssin teorian rakentaminen on osoittautunut vaikeaksi tehtäväksi filosofialle.Niemen lähtökohta on, että inhimillinen tietoisuus ja kieli todella tavoittavat maailman ulkopuolellaan. Käsitteet, jotka jäsentävät inhimillisiä mielentiloja ja kielellisiä ilmauksia eivät ole vain sosiaalisia rakennelmia, joiden takainen maailma jäisi meille tuntemattomaksi. Päinvastoin, käsitteet toimivat ikkunoina maailmaan ja maailmasta on mahdollista saavuttaa objektiivista tietoa.Niemen keskeinen väite on, että inhimillinen mieli paikantuu aivoihin, mutta se voi tavoittaa maailmallisia kohteita sisältöjensä kautta silloin, kun havainnon tai ajatuksen käsitteellinen rakenne on identtinen (osittain identtinen tai identtinen jollakin abstraktiotasolla) kohteen rakenteen kanssa. Kohteen rakenne siirtyy esimerkiksi sähkömagneettisen säteilyn, ääniaaltojen tai muun välittävän mekanismin avulla havainnon rakenteeksi, josta se voi edelleen siirtyä ajatusten ja julkisten kielellisten ilmaisujen käsitteelliseksi rakenteeksi. Maailmallisen kohteen fysikaalinen vaikutus voi näin muodostua myös rationaaliseksi vaikutukseksi, kunhan vastaanottajalla on sopiva aistijärjestelmä ja tarvittavat käsitteelliset kapasiteetit rakenteen vastaanottamiseksi.Niemi perustaa hahmottelemansa rationaalisen vaikuttamisen ajatuksen varaan näkemyksensä kielen viittaussuhteiden kiinnittymisestä. Kieli kiinnittyy vahvimmalla mahdollisella tavalla maailmaan nimenomaan havaintojen kautta. Havainnot synnyttävät ja ylläpitävät niitä vastaavia havaintokäsitteitä ja niiden viittaussuhteita. Näin syntyvät kytkennät maailmaan ovat välittömästi sekä fysikaalisia kausaalisia suhteita (kohde tuottaa kausaalisesti havainnon) että sisällöllisiä suhteita (kohteen, havainnon, ajatuksen ja kielellisen ilmauksen rakenteiden yhtäläisyys).Niemi nojaa tutkimuksessaan ensisijaisesti Pittsburghin yliopistossa filosofian professorina työskentelevän John McDowellin ajatuksiin, mutta kritisoi McDowellin metodologiaa ja täydentää McDowellin näkemyksiä monella tavalla. Tärkein täydennys on William Wimsattin ja Carl Craverin ajatuksiin pohjautuva filosofinen tasoteoria, jossa oletetaan luonnon itsensä jakaantuneen organisaatiotasoiksi. Inhimilliselle mentaalisuudelle ja kielenkäytölle olennainen rationaalisuus ja normatiivisuus paikantuvat luonnon ylimmälle organisaatiotasolle. Rationaalisuutta ja normatiivisuutta ei voida palauttaa suoraviivaisesti maailman fysikaaliseen järjestykseen, muttei myöskään leikata siitä irti. Rationaalis-normatiivisten ja fysikaalis-kausaalisten tekijöiden saumaton vuorovaikutus on edellytys toimiville havainnon ja referenssin teorioille. Niemen johtopäätös on, että luonnon organisaatiotasot ovat periaatteessa alaspäin palautuvia, mutta ne omaavat silti suhteellisen autonomian.Niemen väitöskirja rakentaa siltaa mielenfilosofiasta kielifilosofiaan ja näistä edelleen tietoisuuden empiiriseen tutkimukseen. Panoksena tässä keskustelussa on realistisen lähestymistavan kohtalo: voimmeko saavuttaa objektiivista tietoa maailmasta, vai onko jokaisella yhteisöllä tai jopa yksilöllä oma totuutensa? Niemen käsityksen mukaan relativistisesta näkemyksestä seuraa, että maailmankuvat pyörivät kitkattomasti tyhjiössä ilman rationaalista kosketusta maailmaan. Menetämme tällöin paitsi tiedon oikeuttamisen mahdollisuuden myös intentionaalisuuden mahdollisuuden: tulee käsittämättömäksi, miten inhimillinen tietoisuus voi olla suuntautunut maailmaan. Niemi osoittaa väitöskirjassaan, että realismi on edelleen uskottavin vaihtoehto.