Juha Oravala tarkastelee tutkimuksessaan yhteyttä ranskalaisen filosofin Gilles Deleuzen (1925–1995) elokuvalle ominaisten liikkeen ja ajan kategorioille rakentuvan monijakoisen todellisuuskäsityksen sekä ranskalaisen elokuvaohjaaja Jean-Luc Godardin tutkivan elokuvakäsityksen välillä.Aikaisempi elokuvateoria painotti laajalti tekijälähtöistä näkökulmaa. Sen yksi vallitseva tulkinnallinen totuus oli, että tekijä pyrkii ilmaisemaan elokuvien kautta sisäistä kokemusmaailmaansa ja sisäistä puhettaan. Uudempi filosofinen elokuvateoria kritisoi yksisuuntaista itseilmaisun mallia ja korostaa elokuvan kokemisen merkitystä tekijyyden rinnalla.Godard on laajentanut rajoja siinä kuinka elokuvan ymmärretään vaikuttavan tekijän ja kokijan välisen esteettisen kokemistavan muodostumisessa. Godardin elokuvataiteen syvempi ontologia perustuu näkökulmaan maailman kokemisesta elokuvallisesti. Tämä tarkoittaa, että yleisen havaitsemisen ja elokuvan havaitsemisen välillä ei selitetä olevan kategorista eroa. Elokuvaesteettinen kokeminen ei määrity perustavasti erilaisena ulkoisen ympäristön esteettiseen kokemiseen. Havaintoaines koetaan ajallisesti eroavien ja tulevien kuvaliikkeiden moniaistisesti jäsentyvinä tapahtumina, jotka muodostavat kokemuksen monitasoisena aistimusverkkona.- Godardin teoreettisilla pohdinnoilla elokuvataiteen olemuksesta ja elokuvan mahdollisuuksista on läheinen yhteys uudemman elokuvafilosofian piirissä esitettyihin käsityksiin katsojan aktiivisesta asemasta taiteen tapahtumaluonteen toteutumisessa, Oravala pohtii.Oravala käsittelee representaation problematiikkaa audiovisuaalisessa mediassa sekä montaasia ajattelun, ilmaisun ja havaitsemisen järjestelmänä. Godardin radikaaleja käsityksiä elokuvataiteen olemuksesta sekä Deleuzen pluralistisen elokuvaontologian lähtökohtia voidaan hyvin soveltaa erilaisissa käytännön elokuva-, media- ja taidekasvatuksen ohjelmissa. Montaasia ajattelun, ilmaisun ja havaitsemisen järjestelmänä voidaan lähestyä myös aivan konkreettisen arkielämän lähtökohdista.- Elokuva- ja mediakasvattaja voi opettaa kriittisyyteen ja luovaan ajatteluun haastamalla kokijoita pohtimaan kuinka he itse yhdistelevät asioita ja suhteita toisiinsa omasta perspektiivistään käsin, Oravala korostaa.Luovaan ja tutkivaan aistihavainnointiin perustuva elokuva-ajattelu voi toimia mallina kritisoida vakiintuneita ajattelutapoja ja löytää keinoja katsojan omien tulemisen prosessien käynnistämiseksi mitä erilaisimpien affektien, tiedon ja käytännön toimien alueilla. Kokija voi montaasi-pedagogian kautta tuottaa itsestään tekijän, joka kykenee yhdistämään toisiinsa tutkivan havainnoinnin, moniaistisen kokemisen, muistin ja affektiivisten merkitysten prosesseja yksilöllisen kokemustavan tuottamiseksi.