Venäläisiin arkistolähteisiin pohjaavassa väitöstutkimuksessaan Simo Mikkonen käsittelee Neuvostoliiton poliittisen eliitin ja taiteilijoiden keskinäisiä suhteita 1930-luvulla. Ajanjakso muistetaan Stalinin valtaannoususta ja joukkoterrorista. Taiteiden osalta on puhuttu taiteellisen vapauden alistamisesta poliittisiin päämääriin puolueen pakkokeinojen ja vainon avulla. Mikkonen osoittaa käsityksen osin virheelliseksi: yhtään eturivin säveltäjää ei terrorin aikana lähetetty vankileireille, teloituksista puhumattakaan. Säveltäjistä neuvostoeliittiä Säveltäjien asema muuttui merkittävästi 1930-luvun aikana. Säveltäjien työ ammattimaistui, he nousivat osaksi eliittiä ja heidän elintasonsa koheni. Parannuksilla oli kuitenkin hintansa. Kommunistinen puolue asetti musiikille useita vaatimuksia, kuten ymmärrettävyys. Lisäksi teosten aiheiden tuli mukautua vallitsevaan politiikkaan. Näiden rajoitusten välineenä on pidetty 1932 perustettua Neuvostosäveltäjien liittoa, jonka viralliseksi ohjenuoraksi asetettiin sosialistinen realismi. Säveltäjäliitosta ei kuitenkaan tullut kirjailijaliiton tapaista puolueen käsikassaraa, vaan säveltäjien etujärjestö, jota he käyttivät etevästi taloudellisten etujen järjestämiseen ja asemansa parantamiseen. - Vaikka säveltäjäliiton kokouksissa käsiteltiin myös ideologisia ja poliittisia teemoja, tämä ei tapahtunut puolueen suoran valvonnan alaisuudessa. Säveltäjät jopa vaikuttivat puolueen näkemyksiin musiikista ja siihen, miten puolueen hämäriä ohjeita ja musiikin sosialistista realismia tulkittiin, Mikkonen havaitsi. Byrokraatit vainojen uhrina Vuosi 1936 muistetaan säveltäjä Dimitri Shostakovitshia vastaan käynnistetystä hyökkäyksestä. Shostakovitshin on väitetty joutuneen täydelliseen epäsuosioon, jopa kuolemanvaaraan ennen kuin hänen viides sinfoniansa esitettiin marraskuussa 1937. Mikkonen osoittaa, että Pravdan käynnistämä hyökkäys oli osa laajempaa tapahtumaketjua, jossa Shostakovitsh ei edes ollut pääkohteena. Häntä ei missään vaiheessa hylätty, saati vangittu. Pravdan artikkelit liittyivät valtaeliitin sisäiseen kamppailuun, jossa uusi Taideasioiden komitea otti ylivallan taidehallinnossa. Samalla se pyrki alistamaan itsenäisesti toimineen säveltäjäliiton valtansa alle. Seurasi valtakamppailu, jossa säveltäjäliitto näytti olevan vaarassa muuttua vuosina 1936-38 raivonneen terrorin veriseksi näyttämöksi. - Yllättävää on, ettei yhtäkään eturivin säveltäjää teloitettu kyseisten vuosien aikana. Toisin kuin esimerkiksi pahasti kärsinyt kirjallisuus, musiikki välttyi merkittäviltä tuhoilta, Mikkonen huomasi. Säveltäjien ja hallinnon yhteenoton uhrit olivat lähes poikkeuksetta byrokraatteja. Vaikka säveltäjäliiton aiempi johto syrjäytettiin, säveltäjät hyötyivät muutoksesta: säveltäjäliiton jäseniksi otettiin ainoastaan aitoja säveltäjiä ja musiikkitieteilijöitä. Liiton johto ei puhdistusten jälkeen edes kuulunut puolueeseen, vaan kaikki olivat arvostettuja säveltäjiä. Modernismia, ei säveltäjiä vastaan Myös itse musiikki koki muutoksia. 1920-luvun musiikillinen monimuotoisuus ei hävinnyt, mutta siitä tuli tiukemmin muotoihin sidottua. Valtio nosti kansanmusiikin kukoistukseen avokätisellä rahoituksellaan, mutta samalla kontrolloi sitä voimakkaasti. Myös perinteistä venäläistä konserttimusiikkia painotettiin voimakkaasti länsieurooppalaisen avantgarden kustannuksella. Musiikilliset uudistukset eivät tapahtuneet yksin puolueen toimesta ja säveltäjien vastustamina. Vaikka osa säveltäjistä suuntautui musiikilliseen avant-gardeen, lähes kaikki oli koulutettu Rimski-Korsakovin viitoittamalla venäläiskansallisella tiellä. Käänne perinteeseen oli sinänsä looginen, mutta kun siihen kytkettiin modernin musiikin vastainen kampanjointi ja ulkomaisten yhteyksien vaikeuttaminen, ero 1920-lukuun vaikutti varsin huomattavalta.