Jouko Laaksamo tutkii Usko Meriläisen tuotantoa vuodesta 1963 alkaen, jolloin säveltäjä siirtyi rivimusiikista kohti vapaammin hahmottuvia musiikillisia rakenteita. Laaksamo tarkastelee musiikkianalyysin keinoin teosten muotorakenteita sekä musiikin eri elementtien (melodis-motiivinen työskentely, harmonia, rytmi, sointi) välistä tasavertaisuutta. Hän myös selvittää, kuinka Meriläinen säveltää, ja kuinka hänen sävellystyylinsä muuttuu tarkasteltavan ajanjakson aikana. Laaksamon tutkimuksessa analysoimien teosten valossa Usko Meriläinen näyttäytyy modernia sävelkieltä ilmaisukeinonaan käyttävänä säveltäjänä, joka kuitenkin rakentaa teoksensa yllättävän perinteisin keinoin.Vaikka Meriläisen sävelkieltä voidaan pitää modernina, niin hänen teostensa muotorakenteet nojaavat yllättävän suuressa määrin perinteisiin käytäntöihin. Meriläinen aloittaa sävellyksensä poikkeuksetta musiikillisen alkumateriaalin esittelyllä, josta vähitellen kehittyy koko teoskokonaisuus. Teoksen aikana alkumateriaali kokee muutoksia, joka käytäntönä suurin piirtein vastaa perinteisen klassis-romanttisen musiikin kehittelyä. Monissa teoksissa alkumateriaali kokee myös enemmän tai vähemmän täydellinen muodonmuutoksen, jolloin sen yhteys alkumateriaaliin voidaan havaita vain edeltänyttä muutosprosessia seuraamalla. Tämän kaltainen tapa rakentaa kokonainen sävelteos alkutahdeissa esiteltyjen aiheiden pohjalta osoittaa Meriläisen sävellysten yhteydet traditioon. Perinteisestä motiivitekniikasta käytäntö eroaa selkeimmin siinä, että rytmi ja sointi kietoutuvat tavallisesti jopa yhtä olennaisiksi alkumateriaalin osatekijöiksi kuin melodis-motiiviset ainekset.