Agility on suosittu koiraurheilulaji, joka rantautui Suomeen 1980-luvulla. Agility saapui eriytyneen liikuntakulttuurin aikakaudelle, jolloin uudet liikuntamuodot laajensivat perinteistä liikuntakäsitystä. Eriytymisen seurauksena liikuntaseuroista tuli entistä monipuolisempia ja yksityisen sektorin tarjoamat palvelut kehittyivät. Samalla harrastajien odotukset liikunta-alan toimijoita kohtaan kasvoivat. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miten agilityn organisoituminen suomalaiseen liikuntakulttuuriin tapahtui ja mitkä tekijät vaikuttivat sen taustalla. Tutkimus nojaa liikuntasosiologiseen tutkimusperinteeseen. Se toteutettiin laadullisten menetelmien avulla, jotka mahdollistivat ilmiön kokonaisvaltaisen kuvaamisen. Aineisto koostui toimintakertomuksista, kokouspöytäkirjoista, kilpailijatilastoista ja agilityn lajiliittoselvityksestä. Asiakirjoja täydennettiin teemahaastatteluilla, joihin valittiin viisi henkilöä agilityn eri toimintasektoreilta. Aineiston analysoinnissa käytettiin teemoittelua ja sisällönanalyysia. Tutkimus nosti esille tärkeitä käännekohtia agilityn historiassa. Aluksi agility organisoitui kolmannen sektorin koiraharrastusyhdistyksiin, jonka jälkeen alettiin perustaa lajin erikoisseuroja. Agilityn kattojärjestönä toimi Suomen Kennelliitto, joka vastasi lajin hallinnosta. Koirayhdistysten lisäksi agility haluttiin saada mukaan valtakunnallisiin liikuntajärjestöihin, jotta harrastajat pääsisivät liikuntalain piiriin ja saisivat osansa urheiluavustuksista. Suomen Agilityliigan toiminta johti pitkien neuvottelujen jälkeen Suomen Agilityliiton perustamiseen, joka mahdollisti jäsenhakemusten lähettämisen liikuntajärjestöihin. Viimein vuonna 2016 opetus- ja kulttuuriministeriö hyväksyi agilityn valtionapukelpoiseksi liikuntalajiksi, ja agility sai niin sanotun ”urheilustatuksen”. Agilityn kehitys koiraharrastuksesta liikuntalajiksi oli pitkä ja monivaiheinen. Agilityn lajikulttuuri muuttui vuosien saatossa, joka näkyi esimerkiksi valmennus- ja koulutusjärjestelmän tehostumisessa. Muutosta edistivät myös lajin ammattimaistuminen ja kaupallistuminen, jotka kasvattivat agilityn medianäkyvyyttä sekä vaikuttivat kilpa- ja harrasteurheilun eriytymiseen. Agilityn urheilullistumista jarruttivat puolestaan harrastajien naisvaltaisuus ja korkea ikärakenne, vaikka juuri ne tekivät siitä yhteiskunnallisesti merkittävän liikuntalajin.