Suomi oli pitkään taloudellinen ja taloustieteellinen periferia. Suomi nähtiin myöhään teollistuneena, rakenteeltaan yksipuolisena ja ulkoiselta tasapainoltaan herkkänä kansantaloutena. Valtion aktiivinen rooli talouden kehittämisessä oli tunnustettu. Taloustieteen tutkimusperinne oli vähäverinen. Tutkimusperinteen vahvistumista hidasti tukeutuminen saksalaiseen historialliseen koulukuntaan. Autonomian ajan loppupuolella Suomen kansantalous ja kansallinen talouspolitiikka hahmottuivat erillisenä kokonaisuutena, joka myöhemmin muodosti osaltaan valtiollisen itsenäisyyden perustan. Samaan aikaan myös taloustieteellinen tutkimus otti meillä ensi askeleensa. Sotien välisenä aikana Suomen talouspoliittinen perinne vakiintui, mutta taloustieteellinen tutkimusyhteisö pysyi vähäverisenä. Toisen maailmansodan jälkeen alkoi talouspolitiikan ja taloustieteellisen tutkimuksen vuoropuhelu. Vuorovaikutus on parin viime vuosikymmenen aikana parantunut. Myönteisen kehityksen jatkuminen edellyttää, että päätöksenteko avautuu entistä enemmän kriittisen tutkimuksen arvioitavaksi. Laadukkaan tutkimustiedon saatavuuden turvaamiseksi tutkimusinstituutioiden on tunnustettava soveltavan ja politiikka-relevantin tutkimuksen merkitys kansainvälistä kärkeä tavoittelevan tutkimuksen osana ja sen rinnalla.