Pituushyppysuoritus voidaan jakaa neljään eri osaan, joita ovat vauhti, ponnistus, ilmalento ja alastulo. Näistä suurimmat vaikutukset suorituksen lopputulokseen on vauhdilla ja ponnistuksella. Pituushyppysuorituksen pituus voidaan laskea teoreettisesti, jos tunnetaan kehon painopisteen korkeus, lähtönopeus ja lähtökulma. Tämän työn tarkoitus on käsitellä pituushypyn biomekaniikkaa, tekniikka ja valmennusta pääsääntöisesti miehillä. Tekniikka ja biomekaniikka. Vauhdilla on kolme päätehtävää: mahdollisimman suuren vaakanopeuden saavuttaminen, ylläpitää riittävä tarkkuus lankulle ponnistuspaikan suhteen ja ylläpitää optimaalista vartalon asentoa ponnistuksessa (Taylor & Beith, 2008, 10). Vauhdilla pyritään saamaan paras mahdollinen ponnistusasento mahdollisimman suurella nopeudella, josta kontrolloitu ponnistus on mahdollinen. Vauhdin pituus vaihtelee huippuhyppääjillä 18–24 juoksuaskeleen välillä. Pituushypyn tuloksen ja vaakanopeuden välillä on vahva korrelaatio siten, että hypyn pituus lisääntyy vauhdinjuoksunopeuden kasvaessa. Huipputason mieshyppääjät saavuttavat vauhdinjuoksun aikana yli 11 m/s nopeuden. Kahden viimeisen askeleen aikana hyppääjä pyrkii pääsemään optimaaliseen ponnistusasentoon. Ponnistuksen tehtävänä on muuttaa vauhdinjuoksun aikana kerättyä vaakanopeutta pystynopeudeksi ilman, että vaakanopeus heikkenee liikaa. Ponnistava jalka toimii ponnistuksen aikana vipuvartena tai niin sanottuna pivot -mekanismina, joka antaa hypylle pystynopeutta vaakanopeuden kustannuksella. Ponnistuksessa heilahtavan jalan ja käsien työskentelyllä ohjataan hyppy ylös ja eteenpäin. Ilmalennon aikana hyppääjän tulee pyrkiä säilyttämään tasapainonsa, jotta hyvä alastulo olisi mahdollinen. Tyypillisimmät ilmalentotekniikat ovat saksaus-, kerimis- ja tempaustekniikka. Fysiologia. Energiantuotoltaan pituushyppy tapahtuu pääosin välittömien anaerobisten energianlähteiden avulla. Koko pituushyppysuoritus kestää noin kuusi sekuntia, siten maitohapolliseen energiantuottoon ei tarvitse turvautua. Pääosa energiasta näin lyhyessä suorituksessa tuotetaan adenosiinitrifosfaatista (ATP) ja fosfokreatiinista (KP). Ratkaisevassa roolissa suorituskykyyn on ATP:n tuottonopeus eli anaerobinen energiantuoton teho. Pituushyppysuorituksessa juokseminen lankulle edellyttää jatkuvaa syklistä nopeusvoimaa eli pikavoimaa. Ponnistus puolestaan on yksittäinen räjähtävä ponnistus, jossa korostuu räjähtävä voima. Lihasten elastisuuden ja reflektorisen voimantuoton asema on pituushypyssä korostunutta. Lajissa vaadittavien nopean voimantuoton vuoksi hyvätasoisella hyppääjällä on yleensä suuri määrä jalkojen lihassoluista nopeita. Valmennuksen ohjelmointi. Harjoituskausi jaksotellaan yleensä kahteen eri jaksoon. Ensimmäinen jakso talven kilpailuihin ja toinen jakso tähtää ulkoratojen kilpailuihin. Molemmat harjoituskaudet jaksotellaan kolmeen eri harjoituskauteen. Nämä ovat peruskuntokausi, kilpailuihin valmistavakausi ja kilpailukausi. Harjoittelun ohjelmoinnissa on huomioita valmennettavan aiempi liikunta- ja urheilutausta, tekninen valmius sekä fyysiset heikkoudet ja vahvuudet. Valmennuksen ohjelmoinnin tulee perustua lajianalyysiin sekä harjoittelusta on löydyttävä nousujohteisuus koko urheilijan uran ajan. Harjoittelun seuranta. Pituushyppääjän harjoittelun seuranta koostuu tekniikan videoinneista, fyysisen suorituskyvyn testeistä ja harjoitusten yhteenvedosta. Fyysistä suorituskykyä tulee seurata säännöllisesti harjoituskauden aikana sekä vuodesta toiseen. Lisäksi hyppääjän tulee täyttää harjoituspäiväkirjaa tehdyistä harjoituksista. Tällöin valmentaja ja urheilija voivat tehdä johtopäätöksiä harjoittelun toimivuudesta urheilijalle ja saavat pidettyä harjoittelun riittävän nousujohteisena. Tärkeimmät testit ovat tekniikkavideoinnit pituushyppysuorituksista, hypyt kilpailuvauhtia vähemmillä askeleilla, nopeutta mittaavat testit (esim. lentävällä lähdöllä juostu 20 m ja paikaltaan 30 m) sekä nopeusvoimatestit (esim. 5-loikka ilman vauhtia ja muutamien askeleiden vauhdeilla).