Artikkelissa tarkastellaan vuoden 1918 työväenperinteessä hahmottuvaa naiskuvaa keskittyen kuolemaa käsitteleviin lauluihin ja runoihin. Aineisto koostuu arkistoaineistosta ja kirjoittajan isoisän sotilasmuistiosta. Punaiset laulut ja runot ovat luokkataistelun aseita ja jo sellaisenaan kiistävää folklorea. Niiden faattinen funktio oli motivoida yksilöt kollektiiviksi sekä ylläpitää ja vahvistaa ryhmän yhteistä ideologista identiteettiä. Niiden keskeiset teemat ovatkin juuri ideologia ja kuolema. Teemojen kautta hahmottuvat paitsi kuolemankäsitykset myös naiskuva - sekä yleinen että kuoleman kautta positioituva. Olennaista on naisen asema suhteessa sotaan. Perinteinen nainen on kuolemaan nähden objekti, poissaoleva tai etäinen. Naisen ja kuoleman ikiaikainen liitto saa rinnalleen konsensusta rikkovaa naiskuvaa, kun perinteisten hahmojen rinnalle astuu taisteleva subjekti, joka kiistää naisen roolin surun tulkkina ja passiivisena objektina. Vaikka kuoleman normia peilataan edelleen miehiseen sukupolveen, aatteen puolesta taisteltaessa veljeys on sukupuoleton käsite.